Esittely

Taidemaalari Anna-Liisa Hakkarainen

On kirjoitettu monta kirjaa, joissa ihminen on kadonnut kuvaan, astunut sisään maalaukseen ja alkanut elää tuon kuvan elämää. Uskon, että myös moni taiteilija tekee niin jossain vaiheessa kuvaa tehdessään. Ja niin tekee myös moni katsoja mielessään.

Tässä aika hektisessä maailmassa maalaukset manifestoivat hitaampaa kokemista. Niillä ei ole kiire minnekään, ne ottavat samankin ihmisen vastaan niin usein tai niin pitkään kuin tämä haluaa. Ne on usein myös tehty ajan kanssa, pohtien, maalikerros kerrallaan.

Anna-Liisa Hakkaraisen maalaukset ovat avauksia kiirettömiin tarinoihin, jonka kukin katsoja voi itse rakentaa. Ne kylpevät väreissä ja tapahtumissakin, mutta niiden tunnelma on yleensä rauhallinen ja tasapainoinen, jopa harras. Ihmiset ja metsän eläimet - ketut, hirvet, jänikset, karhut ja linnut - kohtaavat hehkuvissa maisemissa. Aurinko ja kuu suojaavat valollaan kumpuilevan rehevää maisemaa lampineen ja puineen.

Ihmisen käsissä on usein vertauskuvallinen ystävyyden malja, palava kynttilä tai lintu, omastaan antamisen ja yhteisyyden merkkinä. Hakkaraisen taiteen inhimillistetyt eläimet, sadunomaisuus, perspektiivilaeista piittaamattomuus ja värikkyys ovat ehkä naivismia, mutta erityistä siinä on lavea maalauksellisuus, runollisuus ja yhteys luonnon energioihin.

Maalausten pinta on hyvin sileä ja viimeistelty, ja silti ne voivat vedota vahvasti eri aisteihin. Väkevä aistillinen vire näkyy metsänhenkien ja sarvipäiden kiihkeässä katseessa, maiseman muodoissa, kuun maagisessa valossa ja ihmisen suojelevissa, toista koskettavissa tai kohti kurottavissa eleissä. Myös äänet voi helposti kuvitella mukaan: tuulen huminan, veden solinan tai tassujen rapinan. Miksei myös tuoksuja ja makuja: havumetsän, tuoreen ruisleivän tai mustikan maun. Tuoreissa maalauksissa on myös ei-suomalaista tunnelmaa, joka on tarttunut Pohjois-Amerikan auringonpaahteiselta etelärannikolta.

- Satu Itkonen
Taiteilijateksti Punahilkka-näyttelyyn Ouluun.